Terveisiä juoksulenkiltä!

15 km. 5.19/km. Ja ilman mitään apuvälineitä. Ei renkaita, ei uima-allasta, ei luistimia, vain lenkkarit. Siistiä, sanon minä. Siitä lähtien, kun jalat ovat alkaneet hajoilla juoksemiseen, olen yrittänyt nauttia täysin siemauksin juoksun yksinkertaisuudesta ja siitä, kun siihen ei tarvita mitään. En ole siis vuosiin kuunnellut edes musiikkia juoksulenkeillä. En halua juostessani viedä huomiota pois siitä. Haluan kokea jokaisen askeleen kaikilla aisteilla, vaikka juoksutauon jälkeisillä ensimmäisillä lenkeillä on usein se vaara, että juoksu ei tunnukaan siltä kuin muistit. Kun lenkkiä on joutunut odottamaan jopa kuukausia, on selvää, että odotukset nousevat liian suuriksi. Tottumattomat jalat väsyvät nopeasti ja sykekin nousee liian helposti. Kun on juuri malttanut olla kuukausikaupalla juoksematta, on pettymys huomata, että juoksulupa ei tarkoita välitöntä paluuta entiseen. Itse asiassa entiseen ei kannattaisi palata lainkaan, mutta joka tapauksessa edessä on pitkä tie ennen kun keho on taas juoksijan keho. Juoksu on kuitenkin siitä hieno laji, että siihen tottuminen ei johda kyllästymiseen vaan ennemminkin kasvattaa nälkää.

Ennen kun syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, nostan esiin pari asiaa. 

1. Tämä ei ollut ensimmäinen lenkkini. Aloitin juoksun oikeasti jo huhtikuussa ja etenin todella hitaiden, todella lyhyiden ja kävelyllä helpotettujen lenkkien kautta vähitellen juoksumaisempiin, pidempiin ja yhtenäisempiin lenkkeihin.

2. Tämä lenkki oli ensimmäinen yhtenäinen yli 12 kilometrin lenkkini sitten talven, mutta kun olen edennyt niin hitaasti, odotukset lenkkiä kohtaan olivat täysin realistiset. Kulku oli helppo, mutta pohkeet väsyivät jo puolivälissä.

No, miksi nyt sitten hehkutan, kun tämä ei ollut edes ensimmäinen lenkki eikä toisaalta osoitus mistään ilmiömäisestä kunnostakaan. Tämän ymmärtämiseksi pitää palata hieman ajassa taaksepäin. Red Bull 400 -kisaa ennen olin juossut vain lyhyitä pätkiä ja viikkokilometrit olivat 1-20. Red Bull 400 oli suunnitelmissani käännekohta, jonka jälkeen voisin siirtyä vähän juoksupainotteisempaan harjoitteluun ja loivempiin mäkiin. Olin todella suunnitellut aloittavani juoksun mäistä, koska niissä iskutus jää hieman pienemmäksi kuin tasamaalla. Kuten tavallista, suunnitelmat kokivat heti alkuunsa pienen kolauksen. Kolauksen yhteydessä sattui jonkin verran myös silmäkulmaan ja huuleen, minkä vuoksi jouduin elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssin kyytiin.

Ulospäin tämä kolaus näytti ihan viattomalta pyörällä kaatumiselta. Olen myöhemmin analysoinut tilannetta ja tullut siihen johtopäätökseen, että oli alitajuinen taktinen veto laskeutua naamalleen, koska kasvoja ei juuri tarvita juostessa. Aluksi luulinkin, että suunnitelmani selvisi tapahtuneesta muuttumattomana. Seuraavassa juoksuharjoituksessa kuitenkin totuus selvisi: polven pintanaarmun ja muikean mustelman taustalla oli jotakin, mikä sai juoksun tuntumaan sietämättömältä.

Tapanani ei ole enää pitkään aikaan ollut heitellä kirveitä kaivoon pienten vastoinkäymisten yhteydessä. Siispä ajattelin, että jos tässä on nyt reilu vuosi kärvistelty jalkavammojen kanssa, minulla on kyllä aikaa lepäillä pari päivää ja huolestua vasta sitten, jos siihen on aihetta. Niin siis kävi, lepäsin kaksi päivää ja tein pelkkiä pyörälenkkejä niin kauan kunnes tuntui siltä, että juoksua voisi kokeilla. Uimaan en uskaltautunut, koska haavat olivat aluksi niin arkoja ja silmäkulma oli liimattu. Nyt kolauksesta on kulunut 15 päivää, ja selvisin 15 kilometrin lenkistä. Siksi hehkutan.